Synnyinmaani Suomi

Aina välillä Lucan kanssa meille syntyy kiihkeitä keskusteluita Suomesta ja suomalaisista. Usein ne naurattavat, mutta kyllä ulkomaalaisen havainnot omasta synnyinmaastani valitettavasti myös surettavat.

Usein mietimme esimerkiksi sitä, miksi kaikki on niin kallista? Miksi sunnuntaisin pitää maksaa tuplapalkka? Miksi teollinen jäätelöpallo maksaa kolme euroa?

Miksi lapset eivät ole tervetulleita ravintolaan? Miksei ravintolan omistaja ole ikinä paikalla? Miksei ravintolasta saa ostaa viiniä myös kotiin? 

Miksi ihmiset eivät tervehdi? Miksi kukaan ei sano mitään? Miksemme tiedä, kuka naapurissa asuu? 

Miksi duunarit ja akateemiset eivät vietä aikaa keskenään? Miksei kaksikymppisillä ole nelikymppisiä ystäviä? Miksi pitää aina  olla niin jäykkä? 

Miksi ihmiset ostavat kaupasta valmisruokaa, joka maistuu pahalta? Miksi ruoan kanssa on aina pakko juoda maitoa? Miksi kukaan ei kutsu meitä kylään?

Välillä meidän tekee mieli palata Italiaan. Siellä kaikki onkin vaikeaa, mutta ihmiset reagoivat. Ihmisillä on sydän. 

Vastoinkäymisten suma

Viime kuukauden aikana olen saanut vahvistuksen sille ajatukselle, että kaikki negatiiviset asiat todellakin tapahtuvat aina kaikki kerralla. 

Juuri, kun minusta alkoi tuntua, että kaikki menee mukiinmenevästi, vastoinkäymiset palauttivat minut takaisin maanpinnalle. 

Luca sai sakot viedessään ostoksia varastoon. Italiasta palkkaamamme nuori pizzaleipuri lähti maitojunalla takaisin kotiin. Poika kaatui portaissa. Ennen niin tyytyväiset asiakkaat muuttuivat yhtäkkiä tyytymättömiksi. Maksupääte meni rikki. Ostoskeskuksen ilmastointi ei lähtenyt käyntiin ja leipätaikina piti heittää biojätteeseen. Minulle tuli kolme päivää kestävä päänsärky. Keittiön ovi tippui paikoiltaan. Ikeassa mikään ei toiminut. Lapsi muuttui yhtäkkiä vauvaksi. Entinen naapurintäti valitti meille, kun heitimme roskia.

Saa nähdä, mitä elämä vielä tuo tullessaan...

Toivottavasti seuraavaksi tulee positiivisten asioiden suma. 

Elämän oudot yksityiskohdat

Tänään ajattelin paljastaa teille muutaman jutun, joita inhoan.
 
Banaanin syömisestä kuuluva ääni
En tiedä mitään inhottavampaa kuin kanssamatkustaja, joka syö banaania hiljaisessa linja-autossa. Tiedättehän sen limaisen äänen? Hyi. Onneksi pirtelöt ovat nyt muotia.

Kahvinhajuinen hengitys 
Noin kuukausi sitten päädyin samaan hissiin pankissa työskentelevien henkilöiden kanssa. Kahvin jälkimaku leijui ilmassa. Yäk.

Jalat
Ainoat jalat, jotka eivät ällötä minua, ovat pienen poikani sileät ja aina hyväntuoksuiset jalat. Onneksi en ole kosmetologi.

Mämmi
Lapsena muistan syöneeni mämmiä kermalla ja sokerilla. Nyt aikuisiällä mämmiä uudelleen maistaneena tajuan, että olen sittenkin tainnut syödä kermaa ja sokeria mämmillä.

Taskuparkkeeraus
Tämä ei kaipaa selitystä (nainen ratissa).

Spurgut
Ihmiset, jotka ovat antaneet alkoholin pilata elämänsä tekevät minut surulliseksi, joskus jopa pelokkaaksi.

Niistäminen ilman nenäliinaa ja maahan syljeskely
Missään muussa maassa kuin Suomesa en ole kohdannut yhtä paljon (aikuisia) ihmisiä, jotka räkisivät maahan ja niistäisivät nenäänsä ilman nenäliinaa. Välitön oksennusrefleksi.

Seuraavalla kerralla kirjoitankin sitten jostain positiivisemmasta.

Ps. Inhoan myös yhdyssanavirheitä...

Hyvästä ruoasta

Minulta kysytään usein ravintolasuosituksia, enkä koskaan osaa vastata niihin. Moni kysyjä ehkä ajattelee minun olevan ylimielinen nirppanokka, joka ajattelee vain oman ravintolansa olevan hyvä, mutta asia ei missään nimessä ole näin.

Minä en vain nimittäin yksinkertaisesti ehdi kovinkaan usein syömään ravintoloissa, koska:
a) Olen lähestulkoon aina itse töissä
b) Olen pienen lapsen mammanpojan äiti

Minusta Turussa on äärimmäisen monta hyvää ravintolaa, kuten esimerkiksi Tintå, Smör, Panini, Pinella ja Sergio's. Myös viinibaari E.Ekblom on ihana. Aina, kun vain saamme mummon tänne Turkuun, käymme syömässä illallista yhdessä edellämainituista paikoista.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisesta ravintolakulttuurista puuttuu rentous. Roomassa asuessamme meillä oli tapana vaellella Trasteveren alueella ja poiketa suunnittelematta syömään johonkin alueen trattorioista. Vastassa oli yleensä itse paikan omistaja, joka seilasi pöytien ja keittiön välissä. Ruokalistan sai kuulla vain suullisesti. Sisustuksessa ei ollut kehumista. Silti näillä reissuilla olen saanut kokea ikimuistoisimmat makuelämykseni.

Suomessa en ole koskaan saanut kokea yhtä autenttisia makuelämyksiä. Se ei tietenkään ole keittiömestareiden vika, vaan se on suomalaisen ruokakulttuurin vika. Meillä ei kansalliskeittiötä, josta olla ylpeitä. Tämän tajuaa, kun saa vieraakseen ulkomaalaisen, joka haluaa mennä suomalaiseen ravintolaan syömään. Silloin huomaa, että lähes kaikkien suomalaisten ravintoloiden kuvauksessa mainitaan ravintolan olevan skandinaavishenkinen, ranskalaistyylinen tai pohjoismainen.

Italiassa en ole koskaan esimerkiksi törmännyt ravintolaan, joka mainostaisi olevansa italialainen ravintola kreikkalaisin maustein. Luulen, että sellaisen ravintolan ikkunoihin heiteltäisiin mätiä kananmunia. 

Italialainen ruokakulttuuri on ihanan joustamatonta. On sääntöjä, joita pitää lähes poikkeuksetta noudattaa. Carbonaraan ei kuulu kerma. Kalaruokiin ei kuulu juusto. Pastan pitää olla al dente. Me Suomessa sen sijaa olemme tottuneet soveltamaan ihan liikaa.

Olen huomannut, että suurin osa ihmisistä ei yhtään tiedä, mitä on italialainen ruoka. Tai siis, suurin osa luulee, että italialainen ruoka on pastaa, risottoa, pizzaa ja tiramisua. Mutta ei se riitä. On pastaa ja on italialaista pastaa. On pizzaa ja on italialaista pizzaa. On risottoa ja on italialaista risottoa.

Monissa häissä olen törmännyt italialaiseen menuhun. Menussa on ollut esimerkiksi parmankinkkuun käärittyjä viinirypäleitä ja ylikypsää riisiä, johon on sekoitettu juustokuutioita. Kaikki on tietenkin haettu seisovasta pöydästä ja syöty samalta lautaselta.

"Saanko minä mennä keittiöön?" mieheni on kysynyt ja pyöritellyt silmiään. Sekään ei ole ylimielisyyttä, vaan se on täydellisyyteen pyrkimistä. Italialainen ei hyväksy keskinkertaisia suorituksia.

Välillä tuntuu, ettemme me suomalaiset tiedä paremmasta. Hyväksymme keskinkertaisuuden, vaikka suurin osa meistä on matkustellut joka maailman kolkkaan. Moni muistelee kaiholla Ranskassa syömiään ostereita, Napolissa syömäänsä pizzaa ja vietnamilaisen katukeittiön antimia. Suomessa sen sijaan syödään tyytyväisinä läheisen aasialaishenkisen ravintolan kastikkeita, jotka on otettu suoraan tölkistä.

Suomessa siis syömme näitä tölkkiaterioita hienossa ravintolamiljöössä, valkoisen pöytäliinan äärellä kiillotetuin aterimin. Eikä ravintolan omistaja ole koskaan paikalla. Täällä taidetaan käsittää rentous vähän eri tavalla.

Huokaus.

Trattoriassa ei käytetä edes viinilaseja, mutta silti ruoka maistuu.

Titteleistä ja unelmista

Olin taas tällä viikolla Saku Tuomisen järjestämässä DreamDo -tapahtumassa. Oikeastaan siellä kerrottiin ihan samoista asioista, kuin tammikuun tapahtumassakin, mutta tällä kertaa tapahtuman järjestäjät haluavat testata ajatuksiaan käytännössä järjestämällä workshoppeja, joissa ihmiset auttavat toisiaan unelmiensa työstämisessä. Minua harmittaa, etten saa järjestettyä kalenteristani tilaa viikottaiselle Helsingin-reissulle, koska meillä on työntekijä- sekä mummopula. Luulen, että voin kuitenkin unelmoida myös ilman ryhmätapaamisia, niin kuin olen aina tehnyt.

Tapahtumassa oli mielenkiintoinen puhuja, Linda Liukas, joka kertoi siitä, miten oli päätynyt toteuttamaan unelmansa koodaamista käsittelevästä Hello Ruby -lastenkirjasta. Linda sanoi, että aluksi hänen oli vaikea puhua itsestään lastenkirjailijana, koska oli pitkään mieltänyt itsensä kauppatieteilijäksi. Minulla on oikeastaan ihan sama ongelma. Minä olen luova humanisti, josta on tullut pizzerianpitäjä. Vaikka olenkin aina ollut äärettömän innostunut ja ylpeä siitä, mitä olemme mieheni kanssa onnistuneet luomaan, minulle on aina tuottanut vaikeuksia sanoa ääneen, että omistan pizzerian. Minustahan piti tulla isona kirjailija!

Se, että ihmisen pitää kutsua itseään jollain tietyllä tittelillä, on muutenkin todella ahdistavaa. Se rajoittaa, sulkee ovia. Jos minä siis alkaisin kutsua itseäni ensisijaisesti yrittäjäksi tai pizzerianpitäjäksi, alitajuisesti sulkisin itseltäni mahdollisuuden olla jotain muuta. En muutenkaan sitä paitsi pidä sanasta yrittäjä, koska minä en yritä, vaan teen. Olen siis mielelläni ihan vaan Salla. Tai oikeastaan nykyään olen mieluummin Salla-Maria, koska se sointuu paremmin italialaisen sukunimeni kanssa.

Mieheni on onnekas. Hän ei ole koskaan opiskellut mitään sellaista, josta olisi saanut tittelin. Hän on käytännön mies. Sen takia minä olen keksinyt hänelle ammattinimikkeen. Hän on pizzataiteilija. Oikeasti. En ole koskaan tavannut ketään, joka tuntisi pizzaa kohtaan samoin. Hän leipoo tunteella ja ajatuksella, mutta ei koskaan näpertele.

Itselleni hyväksyn vain yhden tittelin, se on äiti. Se on ainoa asia, jossa olen valmis. Muussa tekemisessäni minun pitää vielä kehittyä hurjasti.

Sometimes you just need to think outside the box..

Kuulumisia

Anteeksi lukijat. En ehdi päivittää blogiani ihan niin usein kuin haluaisin. Viime aikoina on nimittäin tapahtunut monia merkittäviä asioita:

Poikani on oppinut tekemään kuperkeikkoja

Pieni supermies yrittää heittää kuperkeikkoja kaikkialla: keskellä olohuoneen lattiaa, sängynreunalla ja hiekkalaatikolla. Välillä tulee pipi, mutta se ei näytä hidastavan menoa y-h-t-ä-ä-n.

Synttärijuhlat

Yleensä yritykset järjestävät synttäreitä lähinnä promootiotarkoituksessa, mutta me halusimme järjestää ihan oikeat juhlat rakkaille asiakkaillemme. Juhlat aiheuttivat meille vain ylimääräisiä kuluja, mutta toivottavasti vahvistivat asiakassuhteita. Meillä oli sitä paitsi tosi kivaa. 

 

Kolmas työntekijä saapui Italiasta
Nyt keittiössämme häärää neljä italiaanoa. Yksi on pitkä ja laiha, kolme muuta lyhyitä ja pyöreitä. Välillä tunteet kuumenevat. Esimerkiksi silloin, kun pistän liian vähän sokeria jonkun kahviin, enkä sekoita sitä tarpeeksi hyvin. Olen maailman surkein kahvinsokeroija.  

Meistä on tullut kasvissyöjiä
Minä ryhdyin ensimmäistä kertaa kasvissyöjäksi kuudennella luokalla, kun maatilavierailuilla katsoin lehmää silmiin. Italiaan muuttaessani aloin syömään lihaa kohteliaisuussyistä (ja koska en kerta kaikkiaan osannut vastustaa parmankinkkua). Viikko sitten Luca sen sijaan ilmoitti aloittaneensa kasvissyönnin, joten minäkin palasin lihattomaan elämään.

Olemme saaneet tutustua Lyytiin käytännössä

Monen monta kertaa olemme toimittaneet syötävää tälle mysteeriselle Lyytille, mutta koskaan ennen emme ole oikeastaan tienneet, mikä Lyyti on. Nyt tiedämme. Lyyti on palvelu, joka helpottaa elämää ja joka on toteutettu hyvä maku suussa. Kokeile vaikka.