venerdì 16 maggio 2014

Miten työsi teet?

Jokainen meistä kohtaa päivittäin työntekijöitä. Ovathan melkein kaikki meistä työntekijöitä. 

Olen aika varma siitä, ettei kauhean moni kuitenkaan juuri tällä hetkellä ole unelmatyössään

Itsekään en (luultavasti koskaan) tee unelmatyötäni. Minun unelmatyötäni olisi nimittäin elokuvien käsikirjoittaminen. 

Silti olen aina yrittänyt tehdä työni hyvin. 

Vaikka Roomassa pienessä vaateputiikissa työskennellessäni tienasinkin noin viisi euroa tunti ja vaikka pomoni olikin ilkeä kyttyräselkäinen juutalaismummmo, tein kaikkeni myydäkseni S-kokoisia t-paitoja L-kokoisille amerikkalaisturisteille. 

Kun olin kesätyössä roomalaisessa lähiöravintolassa, vietin joka päivä kaksi tuntia kolmessa eri liikennevälineessä romanikerjäläisten ympäröimänä, jotta olisin ehtinyt ajoissa töihin. 

Automuseon oppaana kerroin melkein jokaiselle vieraalle kaiken sen, mitä autoista tiesin.

Aina en ole onnistunut työssäni niin hyvin kuin olisin halunnut. Olen kaatanut kuohuviinilasillisen asiakkaan niskaan. Automuseon vierailija onkin tiennyt autoista enemmän kuin minä. Olen rikkonut lautasia ja tehnyt vinoja jäätelötötteröitä. 

Niin, ja voi kuinka paljon virheitä olenkaan tehnyt sen jälkeen, kun olen alkanut oman yritykseni työntekijäksi!

En ole kuitenkaan koskaan ollut sellaisessa tilanteessa, jossa en olisi itse huomannut virheitäni. Sen takia on ollut helppoa olla toistamatta niitä. 

Olen ehkä liian perfektionisti, mutta kohtaan päivittäin eri "hanttihommissa" työskenteleviä tyyppejä, jotka eivät selvästikään ole tyytyväisiä siihen, mitä tekevät. Siivoojat sulkevat silmänsä lialta, tarjoilijat eivät hymyile, kassatyöntekijät eivät tervehdi, myyjät eivät myy.

Tätä minä olen aina ihmetellyt kovasti. Kuinka nämä ihmiset voivat elää itsensä kanssa? Itsekin olen aina halunnut tehdä sellaista työtä, jossa saan toteuttaa itseäni parhaani mukaan... Mutta en koskaan haluaisi elää elämässäni sellaista vaihetta, jossa tekisin työni tahallani huonosti.

Siinä on nimittäin se vaara, ettei oikeasti saa koskaan tehdä, mitä haluaa.




























martedì 6 maggio 2014

Tervetuloa naapurustoon!

Olemme muuttaneet pari viikkoa sitten uuteen kotiin, joka on vanha kivitalo Turun keskustassa. Täällä on ihanan leveät ikkunalaudat, kauniit lasiovet, koristeellinen porraskäytävä... Ja erikoinen naapurusto.

Emme olleet vielä ehtineet edes asettua aloillemme, kun eräänä aamuna löysimme eteisestä lapun, jossa jotkut naapureistamme valittaa siitä, kuinka he ovat jo kahden vuoden ajan kärsineet meidän asunnostamme kuuluneesta "volyymiterrorista", joka on viime päivinä muuttunut "infernaaliseksi menoksi" elefanttimarsseineen ja sotilaskomppanian sulkeisineen.




Tiedän kyllä, mitä naapuri tällä tarkoittaa. Meillä on ollut Italiasta nonno ja nonna kylässä, ja he ovat koko viikon ajan leikkineet poikamme kanssa kotona. Emme ole ehtineet vielä hankkia mattoja tai ripustaa verhoja, joten leikkiminen on voinut kuulua naapurin hieman kovempana kuin sen pitäisi.

Silti olen järkyttynyt tästä lähestymistavasta. Kirjettä ei nimittäin ole allekirjoittanut kukaan, vaan siinä on lueteltu viranomaisia, joidenka apuun naapuri lupaa tarvittaessa turvautua: isännöitsijä, järjestyspoliisi, sosiaaliviranomaiset ja lastensuojeluviranomaiset.

Eikö olisi ollut helpompaa, jos naapuri olisi käynyt itse henkilökohtaisesti soittamassa ovikelloa, esittäytymässä, ja mainitsemassa mahdollisesta häntä häiritsevästä melusta?

Me emme hyväksyneet tätä lähestymistapaa, ja niinpä kävimme näyttämässä kirjettä kaikille meille oven avannaille naapureille (joita oli kaksi). Molemmat olivat järkyttyneitä ja toinen lupasi esitellä erikoisen kirjeen taloyhtiön kokouksessa.

Sitten minä kirjoitin kohteliaan kirjeen kaikille naapureillemme, jossa kerroin, että olemme vasta muuttaneet, että meillä ei ole vielä mattoja ja että meillä on pieni poika, joka leikkii myös juosten ja hyppien. Kerroin myös, että öisin me nukumme ja että jos joskus järjestämme juhlat, ilmoitamme siitä etukäteen. Allekirjoitimme kirjeen omilla nimillämme ja kehotimme naapureita keskustelemaan meidän kanssamme kasvotusten mahdollisista meidän asunnostamme kuuluvista meluhaitoista ennen viranomaisilla uhkailua. Kerroin myös taloyhtiön säännöistä, joissa sanotaan, että melua pitää välttää iltayhdentoista ja aamukuuden välillä. Päivisin jokaisella asukkaalla on oikeus normaaliin elämään.

Tämä on ilmeisesti suomalainen tapa toivottaa uudet asukkaat tervetulleiksi <3


















sabato 3 maggio 2014

No cake, no party




Kun olin lapsi, meidän perheessämme osattiin aina juhlia. Syntymäpäiväsankari herätettiin yhteiseen aamiaispöytään laululla ja kakulla. Nimipäivänä kutsuttiin naapurintäti kakkukahville. Kuukautisten alkamisen kunniaksikin leivottiin kakku.

Kakut eivät olleet koskaan mitään kondiittorin taidonnäytteitä, vaan sellaisia ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä -tyylisiä versioita. Joskus pohjana käytettiin suojakaasuun pakattua valmiskakkupohjaa ja aika usein koristeena oli löysästi käsin vatkattua kermaa, jonka päälle oli aseteltu säilykepersikanpuolikkaita.

Silti kakku sai juhlan tuntumaan juhlalta.

Minulle oli shokki kun ensimmäistä kertaa vietin syntymäpäivääni Lucan kanssa. Hänen perheessään syntymäpäiviä (saati sitten muita merkkipäiviä) kun ei oltu koskaan juhlittu. Olin 19-vuotias, ja odotin aamupalaksi kakkua. Mutta mitään ei tapahtunutkaan ennen iltaa, jolloin minulle tarjottiin synttäri-illallinen lähipizzeriassa.

Minun piti siis odottaa koko päivä ennen kuin sain juhlistaa merkkipäivääni, mikä ei lainkaan sovi malttamattomalle luonteelleni.

En tietenkään koskaan kehdannut olla tyytymätön mieheni tapaan juhlia syntymäpäivää. Sen sijaan olen aina järjestänyt hänelle sellaisen syntymäpäivän, jollaisen olisin itse halunnut: leiponut kakun, vienyt aamiaisen sänkyyn, paketoinut muutaman lahjan ja laulanut onnittelulaulun.

Mieheni on selvästi ollut tyytyväinen minun tapaani juhlistaa hänen syntymäpäiväänsä, mutta minä olen viimeiset kahdeksan vuotta saanut toistaa samaa kakutonta ja korutonta synttärikaavaa.

Viime vuonna minäkin siis päätin luopua kakun leipomisesta ja aamiaisen viemisestä vuoteeseen. Aikuisiahan tässä ollaan. Lahjaksikin taisin ostaa lahjakortin.

Tänään kuulin, kuinka mieheni valitti, että mistään Turun kahvilasta ei saa tilattua täytekakkua parin päivän varoitusajalla (koska minähän täytän maanantaina kaksikymmentäseitsemän). Edistystä!

Ehkä kolmekymppisenä saan taas kakkua.