Avioerolapsi

Mikään ei ole pysyvää. Etenkään kahden ihmisen välinen rakkaus. Maailma muuttuu ja ihminen muuttuu. On siis ihan ymmärrettävää, että ihmiset eroavat. Jos ei ole hyvä olla, on parempi sulkea yksi ovi ja avata toinen.

Minulla on onneksi maailman paras aviomies, emmekä ole eroamassa. Sen sijaan pohdin usein sitä, kuinka omien vanhempieni ero on vaikuttanut minuun.

Kun vanhempani erosivat, olin vielä vauva. Minä en siis onneksi tiedä avioeroriidoista mitään. Hieman vanhempana minulla oli tapana katsella vanhoja valokuvia ja ihmetellä, kuinka isäni saattoi istua meidän kotisohvallamme. Minulle oli normaalitilanne asua äidin kanssa ja vierailla isän luona vain silloin tällöin.

Minä en olisi halunnut mennä isäni luo ollenkaan. En pitänyt kesälomista mökillä.  Kaipasin kavereitani. Olisin halunnut oman huoneen. Kerran lukittauduin vessaan, kun isä tuli hakemaan minua. Minä olisin halunnut itse päättää, milloin mennä, mutta lapsen mielipiteellä ei ole näissä asioissa mitään merkitystä.

Kun on avioerolapsi, joutuu sopeutumaan kahden perheen elämään. Isän luona sain aina käyttää tietokonetta ja olinkin ehkä ensimmäinen keskisuomalaislapsi, joka keskusteli chatissä (se oli tuohon aikaan turvallista, koska koko chatissä oli vain kolme keskustelijaa). Sain aina hyvää ruokaa ja katsoin mäkihyppykilpailuita. Äidin kotona piirtelin seiniin ja kuuntelin John Lennonia. Minulla oli kaksi hamsteria ja kuvasin niistä elokuvia äidin työpaikalta lainassa olleella videokameralla.

Neljännellä luokalla tein jopa laulun, jonka kertosäkeessä laulettiin, että yksin olen aina vaan. Äitini otti sen hieman vakavasti ja hommasi minulle iltapäiviksi hoitajan, joka olikin mielenterveyskuntoutuja ja jota lopulta hoidinkin minä. 

10-vuotiaana siis opin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Minun paras ystäväni oli koira. 

Vanhempieni ero on vaikuttanut minun elämääni todella paljon, monista eri näkökulmista. Olen joskus ehkä hieman liian sopeutuvainen, isä ei ole koskaan ollut läsnä arjessani ja olen opetellut olemaan paljon yksin. Toisaalta olen oppinut, ettei elämä ole mustavalkoista. Olen saanut matkustella paljon. Olen nähnyt, että yksinkin voi pärjätä, vaikka olisikin neljän lapsen yksinhuoltaja. 

Minä en ole ainoa. Oikeastaan melkein kaikkien ystävieni vanhemmat ovat eronneet. Se on ihan normaalia.

Nykyään puhutaan paljon siitä, kuinka ihmiset eroavat liian helposti, mutta aika harvoin puhutaan siitä, kuinka helposti ihmiset hyväksyvät huonon parisuhteen. Minusta on hienoa, että meidän yhteiskunnassamme voi erota. Maailmassa on myös monia sellaisia paikkoja, joissa se ei edes ole mahdollista. 

Mutta vaikka ero onkin toisaalta hyvä asia, olen ihan varma, että jokainen lapsi siitä kärsii. Erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa hänen omaa tahtoaan ei kuunnella. Jos lapsi sanoo, ettei halua mennä toisen vanhemman kotiin, voisi ehkä tehdä muutakin kuin pakottaa. En usko, että se tekee lapsen itsetunnolle hyvää. 

"Lapsella on oikeus kahteen vanhempaan" toitotetaan joka paikassa. Tämän vuoksi monen lapsen on pakko vierailla toisen vanhempansa luona, vaikka ei itse haluaisi. Monesti toinen vanhempi on lapselle täysin vieras, ehkä jopa psyykkisesti sairas henkilö, joka ei edes osaa olla vanhempi. Tällaisista tapaamisista päätetään useimmiten oikeudessa, eikä lapsen omalla mielipiteellä ole aikuisten taistellessa mitään merkitystä. 

Minun lähipiirissäni on yksi tällainen tapaus ja kun ajattelen pientä koululaistyttöä, joka viranomaisten pakottamana joutuu matkustamaan kaksi kertaa kuussa toiselle puolelle Suomea tapaamaan erikoista vanhempaansa, kyyneleet nousevat silmiin. Hän ei haluaisi sinne mennä, koska ei tunne oloaan turvalliseksi. Mutta hänen on pakko.

Vaikka itse olenkin ollut vanhempieni suhteen onnekas, olen silti lapsuudessani kärsinyt siitä, etten ole saanut itse päättää. Toivottavasti lapset joskus tulevaisuudessa saavat.