Kun olin lapsi, meidän perheessämme osattiin aina juhlia. Syntymäpäiväsankari herätettiin yhteiseen aamiaispöytään laululla ja kakulla. Nimipäivänä kutsuttiin naapurintäti kakkukahville. Kuukautisten alkamisen kunniaksikin leivottiin kakku.
Kakut eivät olleet koskaan mitään kondiittorin taidonnäytteitä, vaan sellaisia ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä -tyylisiä versioita. Joskus pohjana käytettiin suojakaasuun pakattua valmiskakkupohjaa ja aika usein koristeena oli löysästi käsin vatkattua kermaa, jonka päälle oli aseteltu säilykepersikanpuolikkaita.
Silti kakku sai juhlan tuntumaan juhlalta.
Minulle oli shokki kun ensimmäistä kertaa vietin syntymäpäivääni Lucan kanssa. Hänen perheessään syntymäpäiviä (saati sitten muita merkkipäiviä) kun ei oltu koskaan juhlittu. Olin 19-vuotias, ja odotin aamupalaksi kakkua. Mutta mitään ei tapahtunutkaan ennen iltaa, jolloin minulle tarjottiin synttäri-illallinen lähipizzeriassa.
Minun piti siis odottaa koko päivä ennen kuin sain juhlistaa merkkipäivääni, mikä ei lainkaan sovi malttamattomalle luonteelleni.
En tietenkään koskaan kehdannut olla tyytymätön mieheni tapaan juhlia syntymäpäivää. Sen sijaan olen aina järjestänyt hänelle sellaisen syntymäpäivän, jollaisen olisin itse halunnut: leiponut kakun, vienyt aamiaisen sänkyyn, paketoinut muutaman lahjan ja laulanut onnittelulaulun.
Mieheni on selvästi ollut tyytyväinen minun tapaani juhlistaa hänen syntymäpäiväänsä, mutta minä olen viimeiset kahdeksan vuotta saanut toistaa samaa kakutonta ja korutonta synttärikaavaa.
Viime vuonna minäkin siis päätin luopua kakun leipomisesta ja aamiaisen viemisestä vuoteeseen. Aikuisiahan tässä ollaan. Lahjaksikin taisin ostaa lahjakortin.
Tänään kuulin, kuinka mieheni valitti, että mistään Turun kahvilasta ei saa tilattua täytekakkua parin päivän varoitusajalla (koska minähän täytän maanantaina kaksikymmentäseitsemän). Edistystä!
Ehkä kolmekymppisenä saan taas kakkua.
Nessun commento:
Posta un commento