Halu kasvaa

"Musta on tullut iso poika! Kato vaikka" poikani toteaa joka aamu herätessään ja venyttää itsensä niin pitkäksi kuin suinkin vaan pystyy. Oikeasti tämä kolmevuotias villikko ei ole vielä edes metrin pituinen.

Minulla on vähän sama olo yrityksemme suhteen. Kasvamme hurjaa vauhtia. Aluksi työllistimme kaksi osa-aikaista työntekijää, nyt meillä on viisi kokoaikaisesti työskentelevää loistotyyppiä apunamme. Taikinakone on käynyt pieneksi. Jääkaappien määrä on tuplaantunut. Asiakkaat jonottavat.

Olen alusta asti suhtautunut yrittämiseen hieman varauksella. Muistan, kuinka vielä ennen avajaisia vitsailin bussipysäkkimainontaa myyvän henkilön kanssa siitä, että ehkä sitten joskus meilläkin on varaa mainostaa näkyvästi. "Joo, sitten, kun meistä tulee valtakunnallinen ketju!" minä totesin leikkimielisesti.

Jo silloin tiesin, että konseptimme oli todella erilainen verrattuna muihin pizzapaikkoihin, mutta ajattelin, että korkeintaan pyörittäisimme yritystämme vuokrasopimuksen loppuun saakka. En kuvitellutkaan, että 29 neliön kokoinen liiketilamme voisi joskus käydä meille pieneksi. Roomassa pizzapaloja myydään jopa puolet pienemmistä koloista, ajattelin.

Olin aika hölmö. Nykyään me nimittäin leivomme tuplasti enemmän pizzaa kuin yksikään pieni kolo Roomassa. Me kasvamme. Ihmiset ovat alkaneet puhua meistä. He osaavat jopa lausua yrityksemme nimen oikein. Joskus asiakas vastaa puhelimeen, ja sanoo: "Hei, mä olen täällä Pizzaaariumissa! Tuu säkin tänne!" Silloin sydämeni itkee onnesta.

Meille on käynyt vähän samalla tavalla kuin pienelle pojallemme. Aluksi emme edes tajunneet kasvamamme, mutta parin vuoden uurtamisen jälkeen emme muuta haluakaan kuin kasvaa. Missiomme on muuttaa suomalaisten käsitystä pizzasta, ja aika monen turkulaisen kohdalla olemme siinä onnistuneetkin.

Nyt me unelmoimme siitä, että tuotettamme saisi myös muualta kuin Turusta. Tai oikeastaan emme enää vaan unelmoi, vaan teemme koko ajan valtavasti töitä sen eteen, että voisimme avata lisää toimipisteitä.

Tätä unelmaa en olisi ennen uskaltanut sanoa ääneen, mutta sittemmin olen oppinut, että unelmistaan kannattaa puhua. Silloin ne saattavat jopa toteutua.

Kuva: Suvi Kesäläinen

Kotona

Olen viettänyt viimeiset kolme päivää lapsuudenkodissani Muuramessa. Keskimäärin käyn täällä kerran vuodessa, mutta silti tuntuu, ettei mikään koskaan muutu. 

Äidin kodissa on viisi kelloa, jotka tikittävät kaikki eri tahtiin. Piha on täynnä puita. Naapurissa haukkuu sama koira. Huoneeni seinissä on edelleen John Lennonilta lainattuja lausahduksia.

Tänään kävin Jyväskylässä kampaajalla. Kaikki tuntui pieneltä ja autiolta, vaikka se kaikki onkin joskus tuntunut tosi suurelta. Ihmiset puhuivat hassusti. Ostoskeskuksen ensimmäisessä kerroksessa oli edelleen sama salaattibaari kuin kymmenen vuotta sitten. 

Näin entisen kouluni, kirjaston, ruokakaupan sekä donitsikahvilan, jossa olin myyjänä. Punaraitaiset bussit ajoivat samaa reittiä kuin ennenkin.

Tänne palatessani en koskaan tunne sellaista tunnetta kuin kotiseuturakkaus. Jotkut sen sijaan rakastavat tätä paikkaa niin paljon, että haluavat viettää koko elämänsä täällä. 

Totta puhuen Turkukaan ei herätä minussa suuria tunteita, mutta koti on nyt siellä. Poikanikin on alkanut sanoa jo "simmottis" ja "tämmöttis". Ehkä hän osaa joskus selittää minulle, mitä se kotiseuturakkaus oikein on.

Mikä maksaa?

Yrittäjänä olen oppinut näkemään monet asiat ihan uusin silmin.

Esimerkiksi keskustellessani italialaisten ystävieni kanssa, huomaan monen kauhistelevan sitä, kuinka kallista kaikki Suomessa on. Grazie al cazzo, haluaisin vastata. Kyllä, Italiassa espresso maksaa alle euron, kun Suomessa siitä saa pulittaa kolme euroa. Moni ei kuitenkaan ole ottanut huomioon sitä, että italialaisen baristan palkka on puolet suomalaisen kahvilatyöntekijän palkasta –ja se maksetaan useimmiten pimeänä. Myös kahvipavut maksavat Suomessa lähes kaksi kertaa enemmän kuin Italiassa. On syytä ottaa huomioon myös se, että italialaiskahvilassa saatetaan yhden minuutin aikana tehdä jopa kuusi espressoa, kun taas monessa suomalaiskahvilassa se on koko päivän saldo.

Suomalaisille puolestaan ongelmallista on vesi. Se ei saisi ravintolassa maksaa mitään. Moni ei kuitenkaan käsitä, ettei vesi ole ilmaista sellaisissakaan paikoissa, joissa se ei maksa mitään. Se tarkoittaa vain sitä, että veden hinta on sisällytetty muiden tuotteiden hintoihin. Vesi itsessäänhän ei maksa juuri mitään, mutta ravintoloitsija on joutunut ostamaan laseja sitä varten (laseja, jotka rikkoutuvat kiitettävää tahtia). Ravintoloitsija on myös palkannut työntekijän tarjoilemaan ruoka-annoksia ja juomia (myös veden). Ravintoloitsija maksaa vuokraa toimitilasta, jossa tarjoilee vettä. Ravintoloitsija myös kuluttaa pesuainetta sekö vettä vesilasien pesuun.

Meidän ravintolassamme ei ole tarjolla hanavettä, koska meillä ei ole tarpeeksi tilaa sen tarjoilemiseen. Sitä varten pitäisi nimittäin olla oma vesipiste. Tämän vuoksi meiltä saa ostaa lähdevettä pullossa. Soodavettä sen sijaan saa hanasta. Kaikki vedetkin maksavat jotain. Tämä on monelle asiakkaalle järkytys. He kutsuvat sitä rahastukseksi, eivätkä niele motiivejamme.

Jos jossain vaiheessa pääsemme muuttamaan suurempaan toimitilaan, ja alamme tarjoilla myös hanavettä, aiomme periä siitäkin pienen korvauksen. Myymme niin paljon tuotteita mukaan, ettei olisi reilua nostaa hintoja vain siksi, että veden pitää olla "ilmaista".

Moni ei myöskään ymmärrä sellaisia korvauksia kuin kilometrikorvaus ja laskutuslisä. Asiakkaat kutsuvat niitäkin rahastukseksi. Mutta onhan ihan reilua, että putkimies, joka on ajanut kolmekymmentä kilometriä korjatakseen putkesi, saa siitä asianmukaisen korvauksen. Hän on kuitenkin luultavasti ostanut yritykselleen pakettiauton, jonka arvo alenee huippuvauhtia ja josta hän maksaa verot ja vakuutuksen. Hänen täytyy myös silloin tällöin tankata polttoainetta ajopeliinsä, koska muuten hän ei asiakkaan luokse edes pääsisi. Jos kilometrikorvausta ei olisi eriteltynä laskussa, saattaisi putkimies laskuttaa saman korvauksen kaikilta. Sinä siis ehkä maksaisit myös kauempana asuvan asiakkaan kilometrikorvaukset.

Myös laskutuslisä on ihan ymmärrettävä lisä. Laskun tekemiseen kuluu aikaa. Vanhanaikaiset laskut on tulostettava paperille (paperia ja tulostinmustetta kuluu), ne on suljettava kirjekuoreen ja niihin on ostettava postimerkki. Kyllä. Viisi euroa on ihan sopiva lisä tässä tapauksessa.

Kamalaa rahastusta tämä yrittäminen.  

Tästä ollaan valmiita maksamaan ihan mitä vain.

Käänteinen kuntokuuri

Monet tekevät vuodenvaihteessa lupauksia. Pitää laihtua. Pitää olla juomatta. Pitää olla syömättä. Pitää ajaa säärikarvat joka ilta. Pitää lähteä. Pitää jäädä.

Minäkin tein tänä vuonna itselleni yhden lupauksen. Lopetan kuntoilun ja aloitan liikkumisen. Viime kesän ja syksyn minä nimittäin kävin aika paljon salilla. Aluksi oloni olo hyvä ja kiinteä. Sitten kävi niin, etteivät housut enää mahtuneet jalkaan. Eivätkä parin kuukauden päästä enää paidatkaan. Säikähdin, kun painoni nousi yhtäkkiä kymmenen kiloa.

Varasin ajan kehonkoostumusmittaukseen. Luvut olivat normaaleja. Rasvaprosentti oli pieni, lihasmassaa oli paljon. Huh, ajattelin. Se on onneksi lihasta eikä läskiä. Mutta vaikka kuinka joka paikassa sanotaan, että lihaksikas on uusi laiha, minä en tykännyt siitä, kun paidat ja housut kiristivät.

Kaiken lisäksi huomasin, että ahkera treenaaminen yhdistettynä unettomiin öihin, pitkiin työpäiviin ja opiskeluun ei sopinut minulle. Hemoglobiini laski. Vastuskyky laski. Olotila laski.

En ole enää käynyt salilla nostelemassa painoja pariin kuukauteen. Olo on vähän löysä, mutta hyvä. Olen käynyt juoksulenkillä raikkaassa ulkoilmassa ja jumpannut musiikin tahdissa. Housut sujahtavat hyvin jalkaan ja olo on loistava. En ehkä ole bikinikunnossa, mutta ei se haittaa. Yrittäjä ei kuitenkaan ehdi rantalomalle.

Kasvukipuja

Kohta on kulunut kaksi vuotta siitä, kun juhlimme pienen pizzapaikkamme avajaisia. Aika on mennyt hurjan nopeasti!

Muistan alkuvaikeudet kuin eilisen. Uusi ostoskeskus kiilteli tyhjyyttään ja ihmiset osoittelivat meitä sormella. Olimme ihan yksin. Nostimme neljänsadan euron kuukausipalkkaa. 

Huh, se oli kamalaa aikaa, mutta nykyään asiat  ovat onneksi vähän paremmin. Ostoskeskus ei ole enää yhtä tuntematon kuin ennen ja ihmiset uskaltavat sormella osoitteluun lisäksi myös vähän syödä pizzojamme. 

Mutta me emme olisi tässä ilman apua. Yritystä emme olisi saaneet perustettua ilman mieheni isää, joka lainasi meille pääomaa. Asiakasmäärät eivät olisi lähteneet nousuun ilman puskaradiota, emmekä olisi pystyneet kehittymään ilman ahkeria työntekijöitämme. 

Nyt olemme siinä vaiheessa, että jos haluamme vielä kasvaa, on meidän tehtävä jotain. On muutettava suurempiin tiloihin tai perustettava uusi toimipiste. Toisin sanoen meidän on aloitettava taas alusta. Aika pelottavaa! 

Uskon, että seuraavalla kerralla aloittaminen ei ole yhtä kamalaa. Nyt tiedän, että kestää hetki ennen kuin ihmiset tottuvat uuteen tuotteeseen. Tiedän, että pikku hiljaa hyvä tulee. 

Eihän Roomaakaan rakennettu päivässä, eikä roomalaista pizzeriaakaan...

Tätä nykyä ehdimme joskus jopa itsekin istua alas syömään...

Työntekijä = pr-henkilö

Kuva: Suvi Kesäläinen

Minua mietityttää usein se, mitähän työntekijämme mahtavat meistä muille kertoa. En usko, että ainakaan sellaiset henkilöt, joidenka työsuhteet on purettu jo koeaikana, kauheasti hehkuttavat entistä työnantajaansa. Sehän on ihan ymmärrettävää: jos ei halua nähdä vikaa itsessään, on helppoa syyttää muita.

Onneksi olen rekrytoijana kehittynyt sen verran, että olen oppinut näkemään, minkä tyyppiset henkilöt pärjäävät meillä töissä. Nykyään minulla on tapana sopia työhaastattelun sijaan kokeiluvuoro, jonka aikana yleensä näkee, miten henkilö suhtautuu työhön ja työtovereihinsa. Itse asiassa kokeiluvuoron käyttöönoton jälkeen en ole enää koskaan joutunut purkamaan työsuhdetta koeajalla.

Uskon, että kaikenlaiset lojaalisuusongelmat ovat usein huonon johtamisen seurausta. Itse pyrin noudattamaan mahdollisimman läpinäkyviä johtamisperiaatteita. En sulje ketään työyhteisön jäsentä ulkopuolelle, vaan kerron kaikille yrityksemme suunnitelmista ja tulevaisuuden tavoitteista. Kun joukkoon liittyy uusi työntekijä, kysyn myös vanhempien työntekijöiden mielipidettä tämän työskentelytavoista. Jos joku tekee virheitä, kerron sen hänelle suoraan. En kuiskuttele selän takana.

Vähän aikaa työyhteisössämme oli henkilö, jolle yrityksen asioita ei voinut kertoa. Hän arvosteli jokaista valintaamme ja tietoa vuosi kolmansille osapuolille. Hän myös kohteli työtovereitaan halveksuen eikä suostunut noudattamaan käskyjä. Hän sai monta suullista varoitusta, muttei koskaan muuttanut käytöstään. Lopulta hän onneksi irtisanoutui itse. 

Tiedämme, ettei tämä henkilö todellakaan puhu meistä hyvää, mutta työnteko on kaikille paljon mukavampaa nyt, kun ilmapiiri työpaikalla on rento ja rehellinen. Uskon, että asiakkaatkin huomaavat sen.

Usein omiinkiin korviini kantautuu huhupuheita toisista yrittäjistä. Joku ei maksa tarpeeksi palkkaa ja yksi käskyttää jatkuvasti. Nykyään osaan kuitenkin suhtautua tällaisiin tarinoihin varauksella, koska usein ne eivät edes ole totta.

Aina vika ei ole työnantajassa. 

Vaikeaa on, mutta tehdään silti

Minulla on nykyään Pizzariumin lisäksi myös toinen yritys, Armonioso Oy. Perustin sen hetken mielijohteesta isäni kanssa, koska tykkäämme molemmat Marchen alueen luomuviineistä. 

Viinien maahantuonti (erityisesti luomu-sellaisten) on alusta asti tuntunut hurjan vaikealta. Perustimme yrityksen viime syksynä, ja laitoimme lähes samantien lupapaperit Valviraan. 

Tänään me sitten vihdoin pääsimme Valviraan kuulusteltaviksi. Kahden tunnin ajan kuuntelimme, mitä kaikkia velvollisuuksia alkoholijuomien maahantuonti meille tuottaa. Minulla meni pää pyörälle kaikkien tehtävien ilmoitusten määrästä.  

Kahden tunnin ajan ohjeita kuunneltuamme, meiltä kysyttiin, haluammeko edelleen ryhtyä tähän. 

Oikeastaan olisi tehnyt mieli sanoa, että ei, mutta minä en koskaan luovuta. Uskon sisäistäväni ilmoitusmenettelyn melko nopeasti, kunhan pääsen vauhtiin. 

Ymmärrän, miksi alkoholijuomien maahantuontia valvotaan, sillä kyse on kuluttajan turvallisuuden takaamisesta. Siitä huolimatta lainsäädäntö on minusta naurettavan tarkkaa. 

Joskus minä ihmettelen suomalaista alkoholilakia. Monopoli on kehitetty nimenomaan vähentämään alkoholin aiheuttamia haittoja, mutta luulen, että vaikutus kansalaisiin on päinvastainen. 

Mieti nyt. Esimerkiksi viiniä (jonka pitäisi olla ruokajuoma) saa vain Alkosta. Jos ruokakaupan yhteydessä ei satu olemaan Alkoa, jää ilman ruokajuomaa. Tietysti pihvin kanssa voi juoda vaikka Coca-Colaakin, mutta kyllä makuelämys on ihan erilainen jos juo sen kanssa tilkan amaronea. 

Viini on sitä paitsi todella tärkeää monen reseptin toteuttamisessa. Risottoon on hyvä lisätä vähän valkoviiniä ja kanastakin se tekee mureampaa. 

Minusta suomalainen alkoholikulttuuri voisi muuttua parempaan suuntaan, jos viinejä saisi ihan tavallisesta ruokakaupasta. 

Suomalaisten ongelmahan on nimenomaan se, ettei alkoholia kuluteta ruokajuomana, vaan ihan muuten vaan. Jos se olisi osa jokaista kauppareissua, se ehkä miellettäisiin helpommin osaksi ruokakulttuuria. Jos lapset näkisivät vanhempansa juomassa lasin viiniä ruoan kanssa, he kenties oppisivat itsekin sivistyneemmän tavan käyttää alkoholia?

Miksi kaupassa myydään olutta kahdentoista pullon pakkauksissa, mutta viinin myyminen on kiellettyä? Kysyn vaan. 

Ps. Otsikon ajatuksen olen oppinut Saku Tuomiselta. Se on täydellinen motto.