Tarttua toimeen

Tiedän monia sellaisia tyyppejä, jotka aina sanovat, että haluaisivat tehdä jotain, mutta eivät sitten kuitenkaan tee. Joskus asiat nimittäin saattavat tuntua itseään suuremmilta. Aasin selästä ei sovi kiivetä elefantin selkään. Ei pysty, ei voi, ei ole aikaa. Pitää vielä miettiä.

Minä en ole sellainen ihminen. Päinvastoin. Minun pitäisi miettiä hieman enemmän. Pitäisi punnita erilaisia vaihtoehtoja, laskea, säätää. Sitten yrittää tehdä päätös jonkin teoreettisen prosessin pohjalta. Mutta minusta se on liian pitkä tie, koska tovin jahkailtuaan saattaa huomata, että juna meni jo. 

Tämä on erittäin riskialtis tapa tehdä valintoja. Virheitä kun sattuu tekevälle. 

Näin minulle kävi, kun aloin maahantuoda pienten tuottajien luomuviinejä, koska niitä ei saa Alkosta. Myöhemmin tajusin, ettei niitä saa Alkosta, koska sellaiset viinit eivät toistaiseksi kuulu Alkon vuosittaiseen ostosuunnitelmaan. Suurin osa ravintoloista puolestaan ostaa kaikki viininsä joltakin suuremmalta maahantuojalta, joka pystyy takaamaan alhaiset hinnat ja monipuolisen valikoiman. Ihan loogista. 

Onneksi virheiden tekeminen ei ole vaarallista. Aina voi vaihtaa suuntaa. Nyt etsinkin siis myös sellaisia viinejä, jotka kuuluvat Alkon ostosuunnitelmaan. Että saisimme myytyä edes jotain. Ajattelin tutustua myös muutamiin olutpanimoihin.

Oikeastaan minua ei yhtään harmita, että olen tehnyt tämän virheen. Olen tavannut monta viinintekijää henkilökohtaisesti, olen nähnyt, miten viiniä valmistetaan ja huomannut, että myös itse viinintekijät tekevät jatkuvasti virheitä. Loistoviinillä saattaa olla kliseinen etiketti tai liian erikoinen nimi. Viinintekijällä voi olla hallussaan upea tila, jossa maistellaan hänen tuotoksiaan auringonlaskua katsellen, mutta viinistä sen sijaan voi puuttua sielu. 

Olen oppinut, että parhaat jutut tulevat sydämestä, ja kun on pistänyt sydämensä peliin, kaikki muukin kyllä ennen pitkää järjestyy.

Hyviä ihmisiä

Joskus tuntuu siltä, että suurin osa ympärillä pörräävistä ihmisistä on pahoja. Tai ei välttämättä pahoja, mutta kateellisia, itsekkäitä ja röyhkeitä. Teennäisiä ja uteliaita.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut yllättyä positiivisesti. Olen törmännyt kadulla kivaan tyyppiin. Olen saanut kuulla, että meistä on puhuttu hyvää ja olen yllättynyt ihmisten avuliaisuudesta.

Teennäisiä ihmisiä on paljon, mutta niin on onneksi aitojakin. Kiitos, että olette. 

"Anna sille vaikka taikinakone!"

Minusta on kasvanut yrittäjä ihan pikku hiljaa. Olinhan aina kuvitellut itseni luovalle alalle ja sitten löytänyt itseni pizzerian tiskin takaa. Oikeastaan luovempaa alaa ei olekaan, mutta valitettavasti yrittämiseen liittyy myös taloudellinen puoli. Yritystoiminnassa ei ole mitään järkeä, jos se ei ole kannattavaa.

Ensimmäiset kuukaudet minulle tuotti todella paljon vaikeuksia ajatella, että asiakkaat ihan oikeasti halusivat maksaa tuotteistamme. Olin niin iloinen jokaisesta asiakkaasta, että minun teki mieli antaa kaikille jokin mainoslahja. Olinkin ihan liian lepsu leimakortin leimojen kanssa, lahjoitin leipiä ja ylimääräisiä pizzapaloja melkein jokaiselle, joka vaikutti edes yhtään tyytyväiseltä pizzaansa. Usein, kun asiakas oli ostanut meiltä niin monta tuotetta, että päivämme oli pelastettu, saatoin mennä keittiöön ja kysyä Lucalta: "Voi ei! Mitä minä nyt voin lahjoittaa?!"

Aluksi Luca oli mukana juonessa ja hänkin kiikutti usein pöytiin ilmaisia nutellapizzoja. Asiakkaat olivat tietenkin tyytyväisiä, koska eihän Suomessa ole tapana saada mitään kaupan päälle. Sitten kävi niin, että asiakasmäärät lähtivät rajuun nousuun. En usko, että se johtui pelkistä ylimääräisistä maistiaisista, vaan toivottavasti myös siitä, että olimme tehneet tavattoman paljon työtä pizzojemme eteen.

Kun sitten kiireisenä päivänä joku alkuaikojen kanta-asiakkaistamme tupsahti vitriinin eteen ja osti hirvittävän paljon pizzaa, minä kiirehdin keittiöön ihmettelemään, että mitä voisinkaan taas antaa kaupan päälle. Silloin Luca huudahti puolivihaisena, että anna sille vaikka taikinakone!

Silloin minä tulin järkiini. Mehän maksamme ihan järjetöntä vuokraa ja teemme työtä kolmessa vuorossa seitsemänä päivänä viikossa. Ei minun tarvitse lahjoittaa mitään kenellekään. Päinvastoin, minun täytyy myydä. Olisi sitä paitsi epäreilua asettaa asiakkaat eriarvoiseen asemaan keskenään.

Nykyään saatan tarjota mukavalle asiakkaalle kahvin, ja ne erityisimmät asiakkaat olen kutsunut meille kotiin illalliselle. Illallisten järjestäminen on  tosin jäänyt toistaiseksi hieman vähemmälle, koska olemme lähestulkoon aina töissä...

Avioerolapsi

Mikään ei ole pysyvää. Etenkään kahden ihmisen välinen rakkaus. Maailma muuttuu ja ihminen muuttuu. On siis ihan ymmärrettävää, että ihmiset eroavat. Jos ei ole hyvä olla, on parempi sulkea yksi ovi ja avata toinen.

Minulla on onneksi maailman paras aviomies, emmekä ole eroamassa. Sen sijaan pohdin usein sitä, kuinka omien vanhempieni ero on vaikuttanut minuun.

Kun vanhempani erosivat, olin vielä vauva. Minä en siis onneksi tiedä avioeroriidoista mitään. Hieman vanhempana minulla oli tapana katsella vanhoja valokuvia ja ihmetellä, kuinka isäni saattoi istua meidän kotisohvallamme. Minulle oli normaalitilanne asua äidin kanssa ja vierailla isän luona vain silloin tällöin.

Minä en olisi halunnut mennä isäni luo ollenkaan. En pitänyt kesälomista mökillä.  Kaipasin kavereitani. Olisin halunnut oman huoneen. Kerran lukittauduin vessaan, kun isä tuli hakemaan minua. Minä olisin halunnut itse päättää, milloin mennä, mutta lapsen mielipiteellä ei ole näissä asioissa mitään merkitystä.

Kun on avioerolapsi, joutuu sopeutumaan kahden perheen elämään. Isän luona sain aina käyttää tietokonetta ja olinkin ehkä ensimmäinen keskisuomalaislapsi, joka keskusteli chatissä (se oli tuohon aikaan turvallista, koska koko chatissä oli vain kolme keskustelijaa). Sain aina hyvää ruokaa ja katsoin mäkihyppykilpailuita. Äidin kotona piirtelin seiniin ja kuuntelin John Lennonia. Minulla oli kaksi hamsteria ja kuvasin niistä elokuvia äidin työpaikalta lainassa olleella videokameralla.

Neljännellä luokalla tein jopa laulun, jonka kertosäkeessä laulettiin, että yksin olen aina vaan. Äitini otti sen hieman vakavasti ja hommasi minulle iltapäiviksi hoitajan, joka olikin mielenterveyskuntoutuja ja jota lopulta hoidinkin minä. 

10-vuotiaana siis opin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Minun paras ystäväni oli koira. 

Vanhempieni ero on vaikuttanut minun elämääni todella paljon, monista eri näkökulmista. Olen joskus ehkä hieman liian sopeutuvainen, isä ei ole koskaan ollut läsnä arjessani ja olen opetellut olemaan paljon yksin. Toisaalta olen oppinut, ettei elämä ole mustavalkoista. Olen saanut matkustella paljon. Olen nähnyt, että yksinkin voi pärjätä, vaikka olisikin neljän lapsen yksinhuoltaja. 

Minä en ole ainoa. Oikeastaan melkein kaikkien ystävieni vanhemmat ovat eronneet. Se on ihan normaalia.

Nykyään puhutaan paljon siitä, kuinka ihmiset eroavat liian helposti, mutta aika harvoin puhutaan siitä, kuinka helposti ihmiset hyväksyvät huonon parisuhteen. Minusta on hienoa, että meidän yhteiskunnassamme voi erota. Maailmassa on myös monia sellaisia paikkoja, joissa se ei edes ole mahdollista. 

Mutta vaikka ero onkin toisaalta hyvä asia, olen ihan varma, että jokainen lapsi siitä kärsii. Erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa hänen omaa tahtoaan ei kuunnella. Jos lapsi sanoo, ettei halua mennä toisen vanhemman kotiin, voisi ehkä tehdä muutakin kuin pakottaa. En usko, että se tekee lapsen itsetunnolle hyvää. 

"Lapsella on oikeus kahteen vanhempaan" toitotetaan joka paikassa. Tämän vuoksi monen lapsen on pakko vierailla toisen vanhempansa luona, vaikka ei itse haluaisi. Monesti toinen vanhempi on lapselle täysin vieras, ehkä jopa psyykkisesti sairas henkilö, joka ei edes osaa olla vanhempi. Tällaisista tapaamisista päätetään useimmiten oikeudessa, eikä lapsen omalla mielipiteellä ole aikuisten taistellessa mitään merkitystä. 

Minun lähipiirissäni on yksi tällainen tapaus ja kun ajattelen pientä koululaistyttöä, joka viranomaisten pakottamana joutuu matkustamaan kaksi kertaa kuussa toiselle puolelle Suomea tapaamaan erikoista vanhempaansa, kyyneleet nousevat silmiin. Hän ei haluaisi sinne mennä, koska ei tunne oloaan turvalliseksi. Mutta hänen on pakko.

Vaikka itse olenkin ollut vanhempieni suhteen onnekas, olen silti lapsuudessani kärsinyt siitä, etten ole saanut itse päättää. Toivottavasti lapset joskus tulevaisuudessa saavat. 

Mikä on taidetta?

En ole koskaan ollut mikään taidefriikki, mutta olen silti aina ihaillut taiteilijoita. Minusta taiteen avulla voi selittää paljon sellaisia asioita, joihin sanat eivät pysty. 

Taide liikuttaa, ei pelkästään tunteita, vaan myös maailmaa. 

Itse en miellä taiteeksi pelkästään perinteisiä taidemuotoja, kuten kirjallisuus tai kuvataide. Minusta jopa tv-ohjelma voi nykyään olla taidetta. Samoin ruoka.

Ihmisissä olen aina arvostanut syvällisyyttä, ja sitä taiteilijoissa useimmiten on. Jos työkseen joutuu jatkuvasti inspiroitumaan ympärillään olevasta, ei kannata keskittyä pelkkiin pinnallisuuksiin. 

Taide voi olla joskus parempaa seuraa kuin paras ystävä. Minua taide on auttanut suunnattomasti, kun olen joutunut vaikeisiin tilanteisiin. Roomassa asuessani kirjoitin proosarunoja. Ne pitivät minut kiinni suurkaupungin sykkeessä. Paperi ymmärsi minua aina. 

Myös tanssi on aina ollut minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni. Vaikka en enää käykään tanssitunneilla, tanssin edelleen päivittäin. Laitan musiikin soimaan ja teen piruetteja olohuoneessa. Se näyttää ehkä hullunkuriselta, mutta minua se auttaa pitämään jalat maassa ja tunteet hallinnassa. 

Minusta on harmi, kuinka erilaiset taidemuodot nähdään usein vain suorittamisena. Työväenopistossa valokuvauskurssia vetää tympääntynyt vanha herra ja tanssikoulun tanssinopettaja keskittyy vain siihen, että muistaa oman koreografiansa. Tällaiset ihmiset tappavat taiteen. 

Sitten välillä mietin, että ehkä minulla on ihan oma käsitykseni taiteesta. Ehkä mekaaninen suorittaminenkin oikeastaan on taidetta, koska se kertoo tästä maailmasta: lasketuista kaloreista ja täyteen ahdetuista kalentereista. 

Itse ajattelin kuitenkin taas huomenna tanssia. 

Lapsissa on kauneus

Kahdeksanvuotiaana olin sitä mieltä, etten haluaisi ikinä tulla äidiksi. Ajattelin, että voisin hankkia sen sijaan viisi koiraa. Kasvaessani onneksi tajusin, että lapsissa on kauneus.

Monet aikuiset etsivät elämässään ikuista kauneutta, hyvää oloa, nuoruutta, rakkautta ja kokemuksia, mutta eivät tajua, että se kaikki onkin lapsissa. Lapsuudessa. Me olemmekin siis jo eräällä tavalla kokeneet kaiken sen, mitä nyt etsimme.

Aikuiset hakevat vastauksia terapiasta, kun oikeasti rakentavampaa olisi viettää hetki kolmevuotiaan kanssa.


Minun kolmevuotiaani tykkää kauheasti leikkiä lääkäriä. Hänellä on oma lääkärinsalkku, jossa on kaarimalja, stetoskooppi ja muoviset silmälasit. Leikkiin kuuluu se, että aikuinen menee makaamaan sohvalle ja vetää peiton korviinsa. Sitten tulee huolestuneen näköinen lääkäri, joka laittaa lasit päähänsä ja kuuntelee stetoskoopilla päätä, polvia, vatsaa ja kyynärpäitä. Hän antaa kaarimaljan, johon saa oksentaa.

Sitten hän toteaa: "Kaikki on hyvin, mutta sinun täytyy syödä paljon mansikoita ja paljon mustikoita ja nukkua paljon."

Kolmevuotiaat eivät ole koskaan väärässä. 

Lääkäri

Kulinaristien valtakunta

Minä niiin rakastan ruokaa. Sen takia minusta on käsittämätöntä, miksi meille tuputetaan niin paljon huonoa ruokaa joka paikassa. Ja kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että ihmiset rakastavat huonoa ruokaa. 

Tietenkin kaikki on suhteellista, mutta minusta huonoa ruokaa ovat esimerkiksi pitkälle jalostetut raaka-aineet, einekset, esanssilta maistuvat kevyttuotteet ja valmiskastikkeet. 

Minä olin lapsena paljon yksin kotona, ja sain syödä hurjan paljon eineksiä (en syyllistä sinua äiti, älä suutu). Minun elimistöni ei siis ehkä tämänkään vuoksi suostu enää sulattamaan yhtäkään lihapiirakkaa tai nakkisämpylää. 

Minut tekee todella surulliseksi se, että vaikka kuinka haluaisin suojella omaa lastani teollisilta makukokemuksita, on se lähes mahdotonta, ainakin jos meinaa itse tehdä työtä. Päiväkodin ruokalistalla nimittäin on lähes päivittäin kinkkua tai nakkeja. Välipalaksi on kiisseliä. Päiväkodissa lapseni on oppinut myös vaatimaan makarooneihinsa ketsuppia, vaikka olemme yrittäneet välttää sen käyttöä kotona.

En voi enää tehdä asialle oikein mitään, sillä tiedän, että samat makuelämykset toistuvat kuitenkin läpi kouluajan: natriumglutamaatti, nitriitti, lisäaine, suola, sokeri. Vaikka kuinka söisimme kotona aitoa ruokaa, on jälkeläiseni makuaisti jo tottunut eineksiin. Ja me kaikkihan tiedämme, että makumieltymykset syntyvät maistelemalla samoja ruokia yhä uudelleen ja uudelleen. 

Tällä tavalla kasvaa joukko kulinaristeja, jotka eivät enää edes osaa tunnistaa, miltä aito ruoka maistuu. Siispä useissa "ravintoloissakin" on tarjolla vain valmiskastikkeita ja suojakaasuun pakattuja hampurilaissämpylöitä. On erittäin todennäköistä, ettei edes ravintolakokki tajua, mikä sellaisessa ruoassa mättää.

Minä tulen tästä niiiin vihaiseksi. En ymmärrä, miksi ihmiset päivä toisensa jälkeen maksavat tällaisesta ruoasta? Miksi vanhemmat eivät tee ruokavallankumousta päiväkoteihin ja kouluihin? 

Puuh. Hengästyttää. Ehkä nyt minun pitää nyt vain rauhoittua ja leipoa kakku. 

Ps. Blogi on palannut kesälomalta! Jee!